Vaikuteahdistus.
Oletko koskaan kirjoittaessasi pelännyt sitä, että sanomasi on jo sanottu? Minulla on uutisia: niin se onkin. Mutta se ei saisi haitata kirjoittamista, vaikka monesti se tekeekin niin.
Muutama vuosi sitten sairastuin vaikuteahdistukseen ja kirjoittamiseni meni kerrasta lukkoon kuukausiksi ja taas kuukausiksi. Pelkäsin sanoa mitään, pelkäsin kirjoittaa, pelkäsin kommentoida ja ennen kaikkea pelkäsin lukea - jokuhan olisi voinut kirjan sivuilla kertoa minulle ajatukseni enkä olisi siten saanut käyttää niitä itse. Pyörin asunnossani tuntikausia ahdistuneena, pelkäsin lähteä ulos, pelkäsin kirjoitustani, pelkäsin lukea vanhoja tekstejäni. Kuinka pääsin siitä eroon?
Luin erään artikkelin (harmi kun en löytänyt sitä netistä), jossa sanottiin, että ainostaan minä voin kirjoittaa omasta näkökulmastani. Se oli kuin ilmestys. Ainoastaan minä voin kirjoittaa siitä, mitä ainoastaan minä näen niin kuin minä! Hurja vapaus! Ja miten totta - ainoastaan minulla on minun silmäni. Ainoastaan sinulla on sinun silmäsi. Minä en voi kirjoittaa siitä mitä sinä näet etkä sinä siitä, mitä minä näen.
Näin meillä kummallakin on oma näkökulmamme, ja se, miten sen tuomme esille on lopulta kaikkea vaikuteahdistusta suurempi ja merkittävämpi. Pelottaako sinua sanoa asioita, koska kuvittelet jonkun jo sanoneen ne? Syytä pelkoon onkin! Pelottaako sinua sanoa asioita siten kuin vain sinä voit? Sitä älä pelkää! Ainoastaan sinä pystyt siihen.
Ainoastaan sinä pystyt siihen.
keskiviikko, 2. elokuu 2006
Lohdutusta vaikuteahdistuksesta kärsiville
tiistai, 13. kesäkuu 2006
Uteliaisuus ja kirjoittaja
Mikä tekee kirjoittajasta enemmän kuin kirjoittajan?
Uskon, että elämän varrella tapahtuneet traumaattiset kokemukset ja ihmiseen jääneet haavat ja tragediat ovat sellaisia, joiden kautta on mahdollista kirjoittaa upeita tarinoita ja huikeita runoja. Yksin näitä seuraamalla, hellimällä ja näihin tuijottamalla hyvää tekstiä ei kuitenkaan saa aikaiseksi. Uskon, että uteliaisuus on se voima, joka ajaa kirjoittajaa eteenpäin.
Uteliaisuus johtaa kyseenalaistamiseen, ja kyseenalaistaminen on se asia, jonka kautta on mahdollista luoda mullistavia tarinoita. Ilman ihmettelyä ja uteliasta elämänasennetta on mahdotonta tulla kirjailijaksi; on uskallettava pohtia "mitä jos".
Mitä jos ainoat käytettävissä olevat tekijät tekstille olisivat tiikeri ja vene? Tulos.
Mitä jos he olisivatkin olleet puolisot? Tulos.
Mitä jos törmäisi peikkoon kotikulmillaan? Tulos.
Kaikki nämä - ja sadattuhannet muut - ovat lähteneet ajatusleikeistä, uteliaisuudesta ottaa selvää ja halusta kertoa tarina niin kuin sen itse näkee. Minusta pelkkä intohimo ei riitä, on oltava lisäksi halu kyseenalaistaa. Jos tarina on kyllin hyvä, sen tahtoo lukea loppuun vaikka kieli ei aivan riittäisikään. Toisaalta, hyvän kielen vuoksi voi lukea kammottavaa huttuakin kannesta kanteen. Uteliaisuus ajaa kummassakin tapauksessa lukemaan eteenpäin.
Uteliaisuus pyörittää kaikkea. Eri asia, uskaltaako uteliaisuutensa varassa kirjoittaa vai pitääkö kiinni totutuista rutiineistaan vain siksi, että ne ovat turvallisia ja koska niihin on luutunut. Kirjoittaako aina samoista, turvallisista aiheistaan samalla, turvallisella koneellaan vai uskaltaako lähteä paikkoihin, joissa ei ole ennen käynyt?
Ja onko sellaisia paikkoja olemassa, lopulta, jos tietää, miten mielikuvitus toimii ja millaisista aineksista se saa voimansa? Kerron tästä myöhemmin.
Uskon, että elämän varrella tapahtuneet traumaattiset kokemukset ja ihmiseen jääneet haavat ja tragediat ovat sellaisia, joiden kautta on mahdollista kirjoittaa upeita tarinoita ja huikeita runoja. Yksin näitä seuraamalla, hellimällä ja näihin tuijottamalla hyvää tekstiä ei kuitenkaan saa aikaiseksi. Uskon, että uteliaisuus on se voima, joka ajaa kirjoittajaa eteenpäin.
Uteliaisuus johtaa kyseenalaistamiseen, ja kyseenalaistaminen on se asia, jonka kautta on mahdollista luoda mullistavia tarinoita. Ilman ihmettelyä ja uteliasta elämänasennetta on mahdotonta tulla kirjailijaksi; on uskallettava pohtia "mitä jos".
Mitä jos ainoat käytettävissä olevat tekijät tekstille olisivat tiikeri ja vene? Tulos.
Mitä jos he olisivatkin olleet puolisot? Tulos.
Mitä jos törmäisi peikkoon kotikulmillaan? Tulos.
Kaikki nämä - ja sadattuhannet muut - ovat lähteneet ajatusleikeistä, uteliaisuudesta ottaa selvää ja halusta kertoa tarina niin kuin sen itse näkee. Minusta pelkkä intohimo ei riitä, on oltava lisäksi halu kyseenalaistaa. Jos tarina on kyllin hyvä, sen tahtoo lukea loppuun vaikka kieli ei aivan riittäisikään. Toisaalta, hyvän kielen vuoksi voi lukea kammottavaa huttuakin kannesta kanteen. Uteliaisuus ajaa kummassakin tapauksessa lukemaan eteenpäin.
Uteliaisuus pyörittää kaikkea. Eri asia, uskaltaako uteliaisuutensa varassa kirjoittaa vai pitääkö kiinni totutuista rutiineistaan vain siksi, että ne ovat turvallisia ja koska niihin on luutunut. Kirjoittaako aina samoista, turvallisista aiheistaan samalla, turvallisella koneellaan vai uskaltaako lähteä paikkoihin, joissa ei ole ennen käynyt?
Ja onko sellaisia paikkoja olemassa, lopulta, jos tietää, miten mielikuvitus toimii ja millaisista aineksista se saa voimansa? Kerron tästä myöhemmin.
perjantai, 2. kesäkuu 2006
Mikä tekee taiteilijan?
Mikä tekee ihmisestä - nimenomaan kirjoittavasta ihmisestä - taiteilijan?
Kirjoittava yksilö on aina luova yksilö, muuten kirjailijaksi ei voi tulla. Runoilijaksi ei tulla pelkästään runoja lukemalla ja jäljittelemällä opittua, on oltava jotakin omaa sanottavaa. On uskallettava heittäytyä tekstiin, oltava tarkka ja liberaali yhtä aikaa, yhtä aikaa ahdasmielinen ja avarakatseinen. Jos ihminen ilmoittaa olevansa kirjailija tai runoilija, hänestä väistämättä oletetaan asioita, jotka yleisesti yhdistetään taiteilijaan: hänen täytyy olla herkkä, aistiva ja luova. Vaaditaanko näitä taiteilijalta kuitenkaan sen enempää kuin muiltakaan duunareilta?
Minua on jo pidemmän aikaa tympinyt ajatus siitä, että taiteilijan tulisi vastata jotakin tiettyä stereotypiaa. Taiteilijoihin yhdistetään yleisesti juuri herkkyys, itsetuhoisuus, synkkyys, pelokkuus ja ties mitä muuta. Olenko minä taiteilija? Olenko sitä siksi, että ihmiset ympärilläni antavat minulle sellaisen arvonimen?
Olen. Mutta olen sitä myös omista lähtökohdistani.
Kirjailija, joka ei ole taiteilija, voi olla esim. tietokirjailija, keittokirjailija tai hän voi kirjoittaa oppaita eri kaupunkeihin ja hän on silti kirjailija - on siis mahdollista olla kirjailija olematta hippuakaan taiteellinen, jos nyt näin yksinkertaisesti kärjistää. Itse uskon, että kirjailija, joka on taiteilija, kantaa väistämättä mukanaan jotakin sellaista, joka on aikanaan koulinut tai koulii paraikaa hänestä nimenomaan taiteilijaa eikä kirjailijaa.
Taiteileva persoona on lopulta hyvin altis arvostelulle, sillä taiteilija on taiteilija vaikka ei kirjoittaisi riviäkään, se on niin syvällä hänessä. Taide on syvällä ihmisessä, taide on ihmisen ulkopuolella. Minä yritän sovittaa itseäni taiteilijan muottiin, en sovi siihen, mutta taide sopii minun muotoiseeni maljaan. Voin kirjoittaa, mutta tunnenko kirjoittavani? En, ellen anna tekstiin jotakin henkilökohtaista, minua koskettanutta tai minuun vaikuttanutta - tekstin on siis kuljettava kauttani. Minun on vuodatettava se. Se on hyvin raadollista, sillä joudun väistämättä kohtaamaan arvostelua henkilökohtaisistakin asioista, jotka olen vain naamioinut teksteiksi, vain teksteiksi, ei muuta. Kukaan ei välttämättä koskaan tule tietämään, mikä osa minun teksteistäni on minua ja mikä minuun vaikuttanutta toista ihmistä. Se on minusta hyvin armollista, ennen kaikkea minua itseäni kohtaan.
Kirjoittaja kirjoittaa toisinaan taidetta, mutta vain taiteilija todella elää siinä. Minusta se on merkittävin ero kirjoittajan ja taiteilijan välillä. Kirjoittavalla ihmisellä voi olla kirjoittamisen pakko, mutta taiteilijalla se on vapaus, jonka kääntäminen pakoksi voi olla virvoittavaa ja suloistakin pakottamista. Tämä on nämä kaksi ihmistyyppiä erottava asia: toinen pitää vapautta pakkona, toinen pakkoa vapautena. Minä tahtoisin liikkua kohti tätä jälkimmäistä kun kirjoittamisen pakko tulee. Kirjoittaisin vaikka kukaan ei lukisi siitä sanaakaan ja tekisin sen siksi, koska rakastan kirjoittamista. Tekeekö se minusta taiteilijan?
Ei se vielä tee, yksinään. Nöyryys oppia lisää tulee itsensä hyväksymisen mukana. Kirjoittavan ihmisen, taiteilijan, tulee hyväksyä itsensä kokonaan ennen kuin voi olla kirjoittajana nöyrä ja valmis oppimaan lisää, muuten hänestä tulee ylpeä ja epävarma. Nämä ovat kirjoittajan pahimmat kompastuskivet. Taiteilijaksi kasvetaan intohimon ja ennen kaikkea uteliaisuuden kautta. Ilman uteliaisuutta ei ole taidetta, ei runoa, ei tiedettä eikä jännitteitä. Tästä kerron toiste lisää.
Kirjoittava yksilö on aina luova yksilö, muuten kirjailijaksi ei voi tulla. Runoilijaksi ei tulla pelkästään runoja lukemalla ja jäljittelemällä opittua, on oltava jotakin omaa sanottavaa. On uskallettava heittäytyä tekstiin, oltava tarkka ja liberaali yhtä aikaa, yhtä aikaa ahdasmielinen ja avarakatseinen. Jos ihminen ilmoittaa olevansa kirjailija tai runoilija, hänestä väistämättä oletetaan asioita, jotka yleisesti yhdistetään taiteilijaan: hänen täytyy olla herkkä, aistiva ja luova. Vaaditaanko näitä taiteilijalta kuitenkaan sen enempää kuin muiltakaan duunareilta?
Minua on jo pidemmän aikaa tympinyt ajatus siitä, että taiteilijan tulisi vastata jotakin tiettyä stereotypiaa. Taiteilijoihin yhdistetään yleisesti juuri herkkyys, itsetuhoisuus, synkkyys, pelokkuus ja ties mitä muuta. Olenko minä taiteilija? Olenko sitä siksi, että ihmiset ympärilläni antavat minulle sellaisen arvonimen?
Olen. Mutta olen sitä myös omista lähtökohdistani.
Kirjailija, joka ei ole taiteilija, voi olla esim. tietokirjailija, keittokirjailija tai hän voi kirjoittaa oppaita eri kaupunkeihin ja hän on silti kirjailija - on siis mahdollista olla kirjailija olematta hippuakaan taiteellinen, jos nyt näin yksinkertaisesti kärjistää. Itse uskon, että kirjailija, joka on taiteilija, kantaa väistämättä mukanaan jotakin sellaista, joka on aikanaan koulinut tai koulii paraikaa hänestä nimenomaan taiteilijaa eikä kirjailijaa.
Taiteileva persoona on lopulta hyvin altis arvostelulle, sillä taiteilija on taiteilija vaikka ei kirjoittaisi riviäkään, se on niin syvällä hänessä. Taide on syvällä ihmisessä, taide on ihmisen ulkopuolella. Minä yritän sovittaa itseäni taiteilijan muottiin, en sovi siihen, mutta taide sopii minun muotoiseeni maljaan. Voin kirjoittaa, mutta tunnenko kirjoittavani? En, ellen anna tekstiin jotakin henkilökohtaista, minua koskettanutta tai minuun vaikuttanutta - tekstin on siis kuljettava kauttani. Minun on vuodatettava se. Se on hyvin raadollista, sillä joudun väistämättä kohtaamaan arvostelua henkilökohtaisistakin asioista, jotka olen vain naamioinut teksteiksi, vain teksteiksi, ei muuta. Kukaan ei välttämättä koskaan tule tietämään, mikä osa minun teksteistäni on minua ja mikä minuun vaikuttanutta toista ihmistä. Se on minusta hyvin armollista, ennen kaikkea minua itseäni kohtaan.
Kirjoittaja kirjoittaa toisinaan taidetta, mutta vain taiteilija todella elää siinä. Minusta se on merkittävin ero kirjoittajan ja taiteilijan välillä. Kirjoittavalla ihmisellä voi olla kirjoittamisen pakko, mutta taiteilijalla se on vapaus, jonka kääntäminen pakoksi voi olla virvoittavaa ja suloistakin pakottamista. Tämä on nämä kaksi ihmistyyppiä erottava asia: toinen pitää vapautta pakkona, toinen pakkoa vapautena. Minä tahtoisin liikkua kohti tätä jälkimmäistä kun kirjoittamisen pakko tulee. Kirjoittaisin vaikka kukaan ei lukisi siitä sanaakaan ja tekisin sen siksi, koska rakastan kirjoittamista. Tekeekö se minusta taiteilijan?
Ei se vielä tee, yksinään. Nöyryys oppia lisää tulee itsensä hyväksymisen mukana. Kirjoittavan ihmisen, taiteilijan, tulee hyväksyä itsensä kokonaan ennen kuin voi olla kirjoittajana nöyrä ja valmis oppimaan lisää, muuten hänestä tulee ylpeä ja epävarma. Nämä ovat kirjoittajan pahimmat kompastuskivet. Taiteilijaksi kasvetaan intohimon ja ennen kaikkea uteliaisuuden kautta. Ilman uteliaisuutta ei ole taidetta, ei runoa, ei tiedettä eikä jännitteitä. Tästä kerron toiste lisää.
