Mikä tekee ihmisestä - nimenomaan kirjoittavasta ihmisestä - taiteilijan?
Kirjoittava yksilö on aina luova yksilö, muuten kirjailijaksi ei voi tulla. Runoilijaksi ei tulla pelkästään runoja lukemalla ja jäljittelemällä opittua, on oltava jotakin omaa sanottavaa. On uskallettava heittäytyä tekstiin, oltava tarkka ja liberaali yhtä aikaa, yhtä aikaa ahdasmielinen ja avarakatseinen. Jos ihminen ilmoittaa olevansa kirjailija tai runoilija, hänestä väistämättä oletetaan asioita, jotka yleisesti yhdistetään taiteilijaan: hänen täytyy olla herkkä, aistiva ja luova. Vaaditaanko näitä taiteilijalta kuitenkaan sen enempää kuin muiltakaan duunareilta?
Minua on jo pidemmän aikaa tympinyt ajatus siitä, että taiteilijan tulisi vastata jotakin tiettyä stereotypiaa. Taiteilijoihin yhdistetään yleisesti juuri herkkyys, itsetuhoisuus, synkkyys, pelokkuus ja ties mitä muuta. Olenko minä taiteilija? Olenko sitä siksi, että ihmiset ympärilläni antavat minulle sellaisen arvonimen?
Olen. Mutta olen sitä myös omista lähtökohdistani.
Kirjailija, joka ei ole taiteilija, voi olla esim. tietokirjailija, keittokirjailija tai hän voi kirjoittaa oppaita eri kaupunkeihin ja hän on silti kirjailija - on siis mahdollista olla kirjailija olematta hippuakaan taiteellinen, jos nyt näin yksinkertaisesti kärjistää. Itse uskon, että kirjailija, joka on taiteilija, kantaa väistämättä mukanaan jotakin sellaista, joka on aikanaan koulinut tai koulii paraikaa hänestä nimenomaan taiteilijaa eikä kirjailijaa.
Taiteileva persoona on lopulta hyvin altis arvostelulle, sillä taiteilija on taiteilija vaikka ei kirjoittaisi riviäkään, se on niin syvällä hänessä. Taide on syvällä ihmisessä, taide on ihmisen ulkopuolella. Minä yritän sovittaa itseäni taiteilijan muottiin, en sovi siihen, mutta taide sopii minun muotoiseeni maljaan. Voin kirjoittaa, mutta tunnenko kirjoittavani? En, ellen anna tekstiin jotakin henkilökohtaista, minua koskettanutta tai minuun vaikuttanutta - tekstin on siis kuljettava kauttani. Minun on vuodatettava se. Se on hyvin raadollista, sillä joudun väistämättä kohtaamaan arvostelua henkilökohtaisistakin asioista, jotka olen vain naamioinut teksteiksi, vain teksteiksi, ei muuta. Kukaan ei välttämättä koskaan tule tietämään, mikä osa minun teksteistäni on minua ja mikä minuun vaikuttanutta toista ihmistä. Se on minusta hyvin armollista, ennen kaikkea minua itseäni kohtaan.
Kirjoittaja kirjoittaa toisinaan taidetta, mutta vain taiteilija todella elää siinä. Minusta se on merkittävin ero kirjoittajan ja taiteilijan välillä. Kirjoittavalla ihmisellä voi olla kirjoittamisen pakko, mutta taiteilijalla se on vapaus, jonka kääntäminen pakoksi voi olla virvoittavaa ja suloistakin pakottamista. Tämä on nämä kaksi ihmistyyppiä erottava asia: toinen pitää vapautta pakkona, toinen pakkoa vapautena. Minä tahtoisin liikkua kohti tätä jälkimmäistä kun kirjoittamisen pakko tulee. Kirjoittaisin vaikka kukaan ei lukisi siitä sanaakaan ja tekisin sen siksi, koska rakastan kirjoittamista. Tekeekö se minusta taiteilijan?
Ei se vielä tee, yksinään. Nöyryys oppia lisää tulee itsensä hyväksymisen mukana. Kirjoittavan ihmisen, taiteilijan, tulee hyväksyä itsensä kokonaan ennen kuin voi olla kirjoittajana nöyrä ja valmis oppimaan lisää, muuten hänestä tulee ylpeä ja epävarma. Nämä ovat kirjoittajan pahimmat kompastuskivet. Taiteilijaksi kasvetaan intohimon ja ennen kaikkea uteliaisuuden kautta. Ilman uteliaisuutta ei ole taidetta, ei runoa, ei tiedettä eikä jännitteitä. Tästä kerron toiste lisää.
Kirjoittava yksilö on aina luova yksilö, muuten kirjailijaksi ei voi tulla. Runoilijaksi ei tulla pelkästään runoja lukemalla ja jäljittelemällä opittua, on oltava jotakin omaa sanottavaa. On uskallettava heittäytyä tekstiin, oltava tarkka ja liberaali yhtä aikaa, yhtä aikaa ahdasmielinen ja avarakatseinen. Jos ihminen ilmoittaa olevansa kirjailija tai runoilija, hänestä väistämättä oletetaan asioita, jotka yleisesti yhdistetään taiteilijaan: hänen täytyy olla herkkä, aistiva ja luova. Vaaditaanko näitä taiteilijalta kuitenkaan sen enempää kuin muiltakaan duunareilta?
Minua on jo pidemmän aikaa tympinyt ajatus siitä, että taiteilijan tulisi vastata jotakin tiettyä stereotypiaa. Taiteilijoihin yhdistetään yleisesti juuri herkkyys, itsetuhoisuus, synkkyys, pelokkuus ja ties mitä muuta. Olenko minä taiteilija? Olenko sitä siksi, että ihmiset ympärilläni antavat minulle sellaisen arvonimen?
Olen. Mutta olen sitä myös omista lähtökohdistani.
Kirjailija, joka ei ole taiteilija, voi olla esim. tietokirjailija, keittokirjailija tai hän voi kirjoittaa oppaita eri kaupunkeihin ja hän on silti kirjailija - on siis mahdollista olla kirjailija olematta hippuakaan taiteellinen, jos nyt näin yksinkertaisesti kärjistää. Itse uskon, että kirjailija, joka on taiteilija, kantaa väistämättä mukanaan jotakin sellaista, joka on aikanaan koulinut tai koulii paraikaa hänestä nimenomaan taiteilijaa eikä kirjailijaa.
Taiteileva persoona on lopulta hyvin altis arvostelulle, sillä taiteilija on taiteilija vaikka ei kirjoittaisi riviäkään, se on niin syvällä hänessä. Taide on syvällä ihmisessä, taide on ihmisen ulkopuolella. Minä yritän sovittaa itseäni taiteilijan muottiin, en sovi siihen, mutta taide sopii minun muotoiseeni maljaan. Voin kirjoittaa, mutta tunnenko kirjoittavani? En, ellen anna tekstiin jotakin henkilökohtaista, minua koskettanutta tai minuun vaikuttanutta - tekstin on siis kuljettava kauttani. Minun on vuodatettava se. Se on hyvin raadollista, sillä joudun väistämättä kohtaamaan arvostelua henkilökohtaisistakin asioista, jotka olen vain naamioinut teksteiksi, vain teksteiksi, ei muuta. Kukaan ei välttämättä koskaan tule tietämään, mikä osa minun teksteistäni on minua ja mikä minuun vaikuttanutta toista ihmistä. Se on minusta hyvin armollista, ennen kaikkea minua itseäni kohtaan.
Kirjoittaja kirjoittaa toisinaan taidetta, mutta vain taiteilija todella elää siinä. Minusta se on merkittävin ero kirjoittajan ja taiteilijan välillä. Kirjoittavalla ihmisellä voi olla kirjoittamisen pakko, mutta taiteilijalla se on vapaus, jonka kääntäminen pakoksi voi olla virvoittavaa ja suloistakin pakottamista. Tämä on nämä kaksi ihmistyyppiä erottava asia: toinen pitää vapautta pakkona, toinen pakkoa vapautena. Minä tahtoisin liikkua kohti tätä jälkimmäistä kun kirjoittamisen pakko tulee. Kirjoittaisin vaikka kukaan ei lukisi siitä sanaakaan ja tekisin sen siksi, koska rakastan kirjoittamista. Tekeekö se minusta taiteilijan?
Ei se vielä tee, yksinään. Nöyryys oppia lisää tulee itsensä hyväksymisen mukana. Kirjoittavan ihmisen, taiteilijan, tulee hyväksyä itsensä kokonaan ennen kuin voi olla kirjoittajana nöyrä ja valmis oppimaan lisää, muuten hänestä tulee ylpeä ja epävarma. Nämä ovat kirjoittajan pahimmat kompastuskivet. Taiteilijaksi kasvetaan intohimon ja ennen kaikkea uteliaisuuden kautta. Ilman uteliaisuutta ei ole taidetta, ei runoa, ei tiedettä eikä jännitteitä. Tästä kerron toiste lisää.
Kommentit